Elämme aikaa, jota en minä, eikä minun jälkeinen ikäluokka ole koskaan kokenut. Hämmentävää, pelottavaa ja normaaleja rutiineja romuttavaa. Hetkessä kaikki oli toisin! Asiat, jotka olivat käsissämme, eivät enää olleetkaan.
Onneksi elämme Suomessa, hyvinvointivaltiossa, on luottoihmiset, heidän ammattitaitonsa ja sitoutumisensa. On myös rakkaat läheiset ja ystävät.
Mutta onko kaikilla? Valtaosa väestöstämme on ikäihmisiä, niitä 70+, monilla heistä ei ole omaisia ja läheisiä. Kaikki kontaktit, harrastukset, päivätoiminta, kuntoilu/kuntoutukset loppuivat kertarykäyksellä.
Mistä saavat voimia omaishoitajat, jotka kotona yrittävät jaksaa hoitaa läheisiään? Hekään eivät nyt pääse intervallipaikoille, mikä huojentaisi omaishoitajan jaksamista. Rakasta läheistä ei jätetä, vaan yritetään jaksaa yli äärirajojen. Tämä aika herättää ristiriitaisia tunteita ja ajatuksia rajoituksineen ja sääntöineen. Kuka tietää, mikä on oikein?
Kiteytän kirjoitukseni erään omaisen sanomaan:
”Äitiäni 83v. en jätä hoitamatta. Halaukseen kuoleminen on armollisempaa kuin
yksinäisyyteen.” Käsittäkää miten käsitätte, mutta itselleni tuo sisältää pelkkää
rakkautta.
Arja Miettinen (Sd.)